Mummubisnes

Muutin joskus parikymppisenä Etelä-Suomen kaupunkeihin. Toimeentulon hankkiminen ja opiskelupaikan löytäminen oli vaikeaa: pestit olivat osa-aikaisia ja määräaikaisia, pienet palkat eivät oikein riittäneet elämiseen ja jatko-opiskelupaikan löytämisessä meni aikaa. En saanut perheeltäni pahemmin tukea tai neuvoja mutta sinnikkäästi loin omaa itsenäistä elämääni. Haastattelin samankaltaisessa tilanteessa elävää nuorta naista.

Kerroit, että et saa yhteiskunnalta tukia. Miten tällainen tilanne pääsi syntymään?

Olin ollut työttömänä ja päässyt sitten oppisopimusharjoitteluun elintarvikealalle. Harjoitteluni ohjaaja työpaikallani kuitenkin irtisanottiin töistä ja minullekin sanottiin, että minun pitäisi lähteä. Tämän seurauksena minun olisi pitänyt toimittaa kaikenlaisia selvityksiä työvoimatoimistoon. Tilanne oli kuitenkin varsin epäselvä.

Olisitko saanut toimeentulotukea sosiaalivirastolta?

No olisin ehkä, mutta ylpeys esti hakemasta. Halusin tehdä töitä ja ansaita ja tehdä kaikenlaisia järkeviä juttuja mutta sosiaaliviraston kyyläys on liikaa. En halua niiden kontrollia ja sitä että ne tutkivat tilini ja että kaikki tilisiirrot pitäisi sitten selitellä. Muutenkin jos on kortistossa, niin ei ole oikein mitään, ei ole asemaa yhteiskunnassa. On ikävää, että Suomen valtio tekee meidät riippuvaiseksi kortistosta tai sossusta.

Minä halusin itse luoda elämääni ja tehdä jotain hyödyllistä ja merkityksellistä työtä. Lisäksi minua kiinnosti elättää itseni antikapitalistisesti.

Minkälainen perhe sinulla on?

Äitini kuoli kun olin 17-vuotias ja isäni oli iäkäs ja eli toisella paikkakunnalla. Helsinkiin muuttaminen tuntui hyvältä ajatukselta: mummuni asuivat täällä ja ajattelin että täältä saisi töitä ja olisi muutenkin menoa ja meininkiä. Lisäksi halusin itsenäistyä elämään omaa elämääni ja paikkakunnan vaihto oli siihen hyvä idea.

Miten elämä on erilaista pienellä paikkakunnalla ja Helsingissä?

Täälllä ei vahdata eikä täällä ole moraalipoliiseja, toisaalta täällä ei ole sitten kukaan ja voi helposti jäädä yksin.

Mistä toimeentulosi on sitten muodostunut?

No vähän oli äidin perintöä, mutta ei siitä pitkälle riittänyt. Sain aluksi kuukauden verran työmarkkinatukea Helsingissä asuessani. Sitten olin omillani.

Mitä kaikkea teit?

Mummullani ja isotädilläni oli paljon kontakteja toisiin vanhuksiin. Kävin yksinäisille vanhuksille kaupassa. Laitoin heidän kynsiään, meikkasin heitä, tein ruokaa, leivoin, olin pullakahviseurana. Ne olivat sellaisia varakkaita vanhuksia. He asuivat isoissa lukaaleissa Eirassa kun jälkikasvu viiletti kansainvälisissä työtehtävissä Keski-Euroopassa. Se oli tosi ristiriitaista: asunnoissa saattoi olla parisataa neliötä tilaa, yksi vanhus asustamassa siellä, persialaiset matot ja kristallikruunut ja sitten läjä haisevia roskiksia kun vanhus ei jaksanut viedä roskia ulos eikä kukaan käynyt hänen luonaan.

Täällä on paljon yksinäisiä vanhuksia. Mummuilla kaupassa käyminen vaatii tiettyä verkostoitumista. Mummut siis verkostoituvat keskenään selvitäkseen. Jos ei ole ketään joka kävisi kaupassa ja itse ei jaksa, niin silloin on pulassa.

Kuinka paljon tienasit mummujen luona käymisestä?

Noin 50 euroa sai kerrasta. Minusta se on paljon, mietin että hämärtyykö mummuilla eurot markoiksi. Toisaalta pitää se minunkin vuokrani maksaa. Ja menihän siihen myös useampi tunti aikaa kun leivoin heidän luonaan ja laittelin kynsiä ja olin seurana.

En ikinä suoraan pyytänyt rahaa vaan sanoin että voi maksaa omantunnon mukaan. Tienasin kuussa n. 500-600 euroa mummujen luona käymisellä, sain maksettua vuokran.

Teitkö jotain muuta toimeentulosi eteen?

Marjastin ja sienestin paljon, omaan käyttöön ja sitten myin mustikoita ja herkkutatteja eri ihmisille. Dyykkasin oman ruokani roskiksista pääsääntöisesti. Ja myös vaatteita. Yhdellä ostarilla oli H&M-liike ja sain aina hienoja sukkahousuja sen ostarin roskiksesta.

Lisäksi tein keikkoja croquismallina (eli alastonmallina piirtäjille) ja olin kokkina erilaisten kansalaisjärjestöjen tapahtumissa. Hyvä asia näissä oli se, että työ ei ole säännöllistä niin aikaa jää muuhunkin, mutta huono asia on toisaalta se, että palkka on pieni ja työtä ei ole aina saatavilla.
Mikä merkitys tekemälläsi työllä oli sinulle?

Maailmassa on paljon yksinäisiä vanhuksia ja haluan tehdä osaltani psykososiaalista ja yhteisöllistä työtä. Lisäksi minun on kasvatettu kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Muutenkin tykkään sukupolvien kohtaamisista, että voi kuunnella vanhojen ihmisten juttuja. Ei ihmisten pitäisi elää yksin unohdettuina. Olen tehnyt myös lisäksi monenlaista vapaaehtoistyötä.

Marjastuksesta ja sienestyksestä sanon sen että mielestäni ihmisten pitäisi käyttää enemmän luonnonantimia, sekä omaan käyttöön että yleisestikin, ravintoloissa ja elintarviketeollisuudessa. Metsä antaa paljon.

Mitä mieltä olet perustulosta?

Hyvin vaikea kysymys. Toisaalta haluaisin kannustaa ihmisiä toimeliaisuuteen, mutta on ihmisiä jotka ei siihen kykene. Ei minusta saisi olla yhteiskunnan kontolla vaan pitäisi löytää oma paikka ja status yhteiskunnassa, yrittää olla oman onnensa seppä. Tuloeroja kyllä pitäisi kaventaa, täällä on todella rikkaita ja todella köyhiä.

Nykyinen sosiaaliturvan malli on ongelmallinen, kun ihmisiltä kielletään vapaaehtoistyön mahdollisuus ja mahdollisuus aktivoida itsensä. Kyyläystä ja kontrollia on liikaa.

Jokaisen pitäisi löytää oma asema yhteiskunnassa joko toimeentuloon liittyen tai sitten muuten.

Advertisements

Metsävaltaus

Hambachin metsäalue Saksassa lähellä Kölniä on ikivanha metsäalue, joka on säästynyt näihin päiviin saakka. Nyt ennen 5 500 hehtaarin metsä on kutistunut 1 100 hehtaarin: metsää on syönyt alueelle perustettu ruskohiilen avolouhos, joka saastuttaa ympäristöä ja jonka edestä kokonaiset kylät ihmisineen joutuvat muuttamaan pois. Metsän tuhoutumista vastaan joukko aktivisteja ”valtasi” metsän viime vuoden keväästä syksyyn: he perustivat metsävaltausleirin, josta käsin he organisoivat metsän puolustamista.

Pyysimme valtaukseen osallistunutta kertomaan kokemuksistaan:

Asuin siis valtauksella, eli vanhassa pyökkimetsässä sijaitsevassa leirissä, kesän ja syksyn aikana yhteensä 3 kuukautta ja tämä teksti perustuu omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini sieltä.

Metsästä

Metsä on ollut ymmärtääkseni aikoinaan laaja ja vanha. Paikalliset leirissä kävijät ja tukijat puhuivat siitä mielellään, kuinka kaunis se oli ja miten paljon muistoja siihen liittyi jo lapsuudesta ja miten sinne oli myöhemmin tultu omien lasten kanssa. Nyt alue oli pikemminkin kapea palsta, joka kiertää kaivoksen ympäri. Toisen maailmansodan jäljiltä metsästä löytyy pomminjämiä ja merkkejä juoksuhaudoista.

Minulle metsä oli tietyllä tapaa mystinen paikka. Korkeita pyökkejä, joiden lehvästön läpi siivilöityi pehmeää vihreää valoa, kuin kävelisi metsäholvissa. Aamulla saattoi astua teltasta ulos suoraan tähän maailmaan ja hengittää sen tuoksua. Tai kiivetä ylös puihin ja istua puumajan katolla katsomassa kauas yli tuulessa huojuvien puiden latvojen. Vuoden kierron mukaan lehdet kasvoivat ensin täyteen mittaansa ja alkoivat sitten muuttua keltaisiksi ja putoilla maahan kevyenä sateena. En koskaan nähnyt metsää riisuttuna, pelkkiä runkoja ilman lehtiä, mutta olimme usein puhunet, että ainakin tähtitaivas näkyisi silloin entistä komeampana.
Metsässä eläessä oppi ihan erilaista kunnioitusta sitä kohtaan, kesällä oli niin rajuja ukkosmyrskyjä, että välillä pelotti, että iskisi juuri siihen keittiökatoksen viereiseen puuhun, jonka alla kaikki ovat suojassa. Villisikoihin oli hyvä varautua pitämällä meteliä yksin yöllä liikkuessa, sillä varsinkin emakot voivat olla aggressiivisia, jos menee liian lähelle porsaita.

Sitäkin rajumpi on astua ulos metsästä ja kulkea hakkuualueen ja niittyjen halki jättimäisen, kilometrejä leveän avolouhoskraatterin reunalle, josta avautuu valtava aavikko, kuolemanmaa tai kuumaisema, kuten me sitä kutsuimme, jossa ei enää mikään kasva, ja jossa valtavat kymmeniä metrejä korkeat kaivurit raastavat maata. Maisema on kuin maailmanlopun elokuvasta, varsinkin iltaisin kun runsaiden hiukkaspäästöjen likaamassa ilmassa auringonlasku on aina räikeän punainen.
Jossain vaiheessa tuli suosituksi tehdä öisiä retkiä kaivokseen, mikä todella tarkoitti retkeä toiseen maailmaan kun kiipeilimme erilaisten geologisten aikakausien halki aina syvemmälle ja syvemmälle. Välillä vastaan tuli aavikoita täyttä valkeaa hiekkaa ja sitten taas kivikko hämmentävästi rasvaiselta kädessä tuntuvia murikoita.

Tämä yöllinen juoksentelu ei ollut ihan vaaratonta, sillä yötäpäivää toiminnassa olevien kaivureiden voimakkaat valot loivat todella hämääviä valo-varjo yhdistelmiä ja ainakin kerran meinasimme yksinkertaisesti kävellä jyrkänteeltä alas kun vasta viime hetkellä huomasi, ettei maa jatkukaan. Toisella kerralla alas kipuamamme rinne taas muuttui yllättäen puolessavälissä kovasta maasta pehmeäksi, märäksi mudaksi ja tuli aika kiire kivuta taas ylös.

Kaivoksella ei ole ollut vaikutuksia pelkästään metsään vaan kokonaiset kylät ovat kadonneet kartalta kun valtavan avolouhoksen kraatteri on laajentunut vuosi vuodelta. Tuhottujen kylien tilalle on rakennettu uudet versiot vanhoista, mutta varsinkaan vanhukset eivät usein kestä kotien menetystä ja uuteen sopeutumista vaan yksinkertaisesti kuolevat parin vuoden sisällä muutosta.
Pääsin kerran käymään yhdessä näistä aavekylistä, jota ei ollut vielä ehditty purkaa. Puutarhat olivat täynnä hedelmiä ja talot hyvässä kunnossa, vaikka ovet ja ikkunat oli naulattu umpeen. Jossain taloissa oli tunne, että sieltä oli vasta lähdetty, parketit ja kylpyhuoneen kaakelit hohtivat, mutta huonekalut olivat poissa.

Kaivoksesta aiheutuu pahoja hiukkaspäästöjä, joiden vuoksi alueen ja erityisesti läheisten kaupunkien ilmanlaatu on ajoittain erityisen huono. Virallisesti tämä johtuu tietenkin liikenteenpäästöistä. Itse kärsin usein oudosta köhästä, jonka diagnosoin myös kaivoksen pölyn syyksi. Sadevesi, jota innokkaasti keräsimme tiskivedeksi, oli puolestaan usein ruskeaa. Myös pohjaveden pumppaaminen pois kaivoksen tieltä aiheuttaa hyvin laajalle, jopa naapurimaihin ulottuvia ongelmia maanvajoamien kanssa. Ironista kyllä, kun kaivostoimista loppuu, aiotaan kraatteri täyttää vedellä ja tehdä siitä valtaisa järvi. Rantatontteja on jo myynnissä. Puhuttiin myös paljon säteilyongelmista, mutta niistä ei kai ollut tehty varsinaista tutkimusta (ainakaan kaivosyhtiön itsensä toimesta) ja välillä ajattelinkin, että ehkä parempi, etten edes tiedä.

Valtauksella olikin paikallisten ihmisten innokas tuki eikä varmasti vähiten sen tähden, että monet kylät ovat tulevaisuudessa hävitettävien listalla. Vierailijoita oli välillä melkein päivittäin ja usein he toivat mukanaan esimerkiksi oman kasvimaan satoa tai, erityisesti säiden kylmetessä, lämpimiä vaatteita ja peittoja. Vihannestoreilta ja leipomoista sai myös hakea muutoin poisheitettävät tuotteet.
Ruokaa hankittiin myös dyykkaamalla, mutta tämä oli pakko hoitaa öisin, sillä muuten myyjät saattoivat soittaa poliisit paikalle, ja kuulin, että monet olivat saaneet ihan sakkoja jäätyään kiinni roskiksilla.

Leirissä

Valtaukseen osallistuvien ihmisten lukumäärä vaihteli paljon, tilanteen mukaan paikalla oli 10-50 henkeä. Pidempiaikaisesti valtaukseen sitoutuneita oli noin 15 henkeä. Välillä oli osallistumisryntäyksiä, esimerkiksi läheisen No border -leirin jälkeen valtauksella oli todella paljon porukkaa.

Väillä järkättiin toimintapäiviä ja kutsuttiin ihmisiä koolle, jotta olisi helpompi järkätä erilaista häiriköintiä kaivoksella. Kerran paikalle saapui myös klassisen musiikin aktivistiryhmä, joka järjesti konsertin kaivurin edessä niin, että sen oli pakko pysähtyä.

Usein oli aika kansainvälistäkin, ja kun olin paikalla, saattoi median edustajille, joita vieraili leirissä tiheään, todeta, että meillä on täällä ihmisiä, jopa niin kaukaa kuin Suomesta asti. Leirillä oli siis ihmisiä monesta eri Euroopan maasta, mutta kansainvälisyydestä huolimatta kaikki olivat taustaltaan valkoisia.

Suurin osa porukasta oli nuorta, parikymppisiä, mutta oli myös vanhempia ihmisiä tai perheitäkin. Keski-Euroopassa riittää porukkaa, jotka ovat ihan suunnitellusti jättäneet opiskelut kesken ja vaihtaneet entisen kiertävään aktivistielämään. Eikä valtauksella eläminen tarkoita heille siis enää poikkeustilaa, niin kuin minulle muutaman kuukauden lomaa, vaan normaalia arkea. Se on hyvin vahvaa, hyvin vapaata ja hyvin epävarmaa elämää, luopumista yhteiskunnan vaatimuksista, mutta myös tukiverkostosta. Tunsin usein houkutusta sitä kohtaan.
Monet pärjäävät lapsilisillä, joita maassa saa 25 vuotiaaksi asti 180 euroa kuussa, ja kun asuu valtauksilla ilman rahaa se riittää mainiosti. Tämän maagisen 25 ikävuoden jälkeen loppuu sekä lapsilisä että ilmainen vakuutus. Mikä voi tarkoittaa elämää ilman rahaa ja mahdollisuutta sairaanhoitoon. Toisaalta kun on kontakteja, löytyy aina myös mahdollisuuksia esimerkiksi maksulliseksi muuttuneen sairaanhoidon kiertämiseen.

Valtauksen sisäisen organisoitumisen ideaali oli, ettei kenenkään tarvitse tehdä mitään mutta kaikki tekevät, koska kaikki ovat vastuuntuntoisia ja itsenäisiä. Kukaan ei tule kertomaan toiselle, mitä tämän pitäisi tehdä, vaan henkilön tulee itse ottaa vastuu tekemisistään. Myöskään mitään yleistä kokouskulttuuria ei ole, vaan sellainen järjestetään vain erikseen koolle kutsuttaessa. Todellisuudessa tämä tarkoittaa sitä, että osa tekee paljon ja osa ei tee juuri mitään ja valitsevana ilmapiirini on luova tai ärsyttävä kaaos (usein riippuen omasta suhtautumisesta ja mielialasta). Hankalaa tämä on erityisesti silloin, jos tulee leirille uutena eikä juuri tunne muita, kuten minulla esimerkiksi oli, silloin ei oikein auta muu kuin olla itse todella aktiivinen ja kysellä.
Leirin ylläpito vaati paljon työtä, sillä kaikki juomavedestä alkaen piti tuoda paikalle. Paljon aikaa kului siis ihan perustöihin eli veden ja polttopuiden hakemiseen, dyykkaamiseen, rakentamiseen, tiskaamiseen yms. Itse otin esimerkiksi melko paljon vastuuta saviseinien rakentamisesta kolmikerroksiseksi kaavailtuun yhteiskeittiöön. Tämä tarkoitti sitä, että ensin kaivoin savean hakulla ja lapiolla kuopasta. Kävin hakemassa pidemmänkin matkan takaa hiekkaa kottikärryillä (tässä oli pakko olla ainakin pari kolme henkeä), hakkuualueelta sahanpurua ja vettä joko kaivoksen pumpusta tai sadevesisaavista. Sitten savi piti murentaa pieneksi muruksi, vesi kuumentaa nuotiolla ja sekoittaa mahdollisimman sileäksi mössöksi niin, että seisoin isossa saavissa paljain jaloin polviin asti savessa sitä jaloilla sekoittamassa. Myöhemmin lisättiin sahanpuru ja hiekka. Sitten seoksen saattoi levittää olkipaaleista tehdyille seinille. Itse pidin työstä, mutta työvoimaa oli kovin vaikea usein motivoida, kai se oli monen mielestä liian sotkuista tai rankkaa.
Eli monet työt vaativat hyvin paljon aikaa ja vaivaa, sillä ne piti hoitaa alusta asti itse tekemällä.

Leirissä asuttiin periaatteessa kolmessa kerroksessa eli “mökeissä” (eli kämäsissä itsetehdyissä suojissa) ja teltoissa, puumajoissa, ja rakennettiin myös kellari, jonne muutti yksi henkilö asumaan. Kesti pitkään saada yhtään mökeistä tai keittiörakennusta siihen kuntoon, että olisi ollut joku uuni lämmittämässä tai edes jotenkin eristävät seinät eli paksut makuupussit olivat tarpeen. Puumajoja rakennettiin innokkaasti erityisesti sen tähden, että niistä poliisin on vaikea ja aikaa vievää häätää ihmisiä, koska tarvitaan, joko kommandotaitoisia kiipeilijäpoliiseja tai erilaisia nostureita, mikä tulee toki hyvin kalliiksi.
Itse kärsin todella pahasta korkeanpaikankammosta, mutta innokkuudella, sisulla ja kärsivällisten ystävien avustuksella ehdin kyllä kehittyä kolmessa kuukaudessa melkoisesti, ainakin oman mittapuuni mukaan. Hienoa olikin sitten päästä niin pitkälle, että saatoin auttaa rakentamaan puumajoja melkein 20 metrin korkeudessa.

Juoksevaa vettä ei leirissä ollut. Juomavesi saatiin läheisestä kylästä, mutta käyttövettä haettiin usein kaivoksen pumpuilta, mikä aiheutti ensin hankaluuksia vartijoiden kanssa, mutta jossain vaiheessa he sitten yksinkertaisesti väsyivät korjaamaan kaadettuja aitoja. Suihkussa käyminen tarkoitti sitä, että oli ensin noudettava vettä pumpulta ja kuumennettava sitä nuotiolla.
Mitä kylmemmiksi säät muuttuivat, sitä vähemmän teki mieli käydä suihkussa. Kerran putkaan yli vuorokaudeksi päätyessäni älysin onneksi pyytää käydä suihkussa, ja sain luvan – haisin varmaan aika pahalta. Ruokaa saatiin siis paljon lahjoituksena, mutta sekin piti tavallisesti käydä hakemassa läheisestä kylästä, mikä tarkoitti sitä, että välillä syötiin leipää, kun kukaan ei ollut muistanut käydä tai kuvitteli, että joku toinen hoiti.
Kelloja oli ilmoitustaululla yksi, usein väärässä ajassa ja kännyissä harvoin akkua, mutta ei kukaan kellon mukaan elänytkään. Ei ollut mitään aikataulua ja ihmiset heräilivät ja alkoivat puuhastella kun siltä tuntui.
Sähköttömään elämään tottui aika nopeasti ja jossain vaiheessa saatiin pari aurinkopaneelia eli kännykän saattoi ladata leirissä. Kun tuli pimeää tuli pimeää, mihin auttoi nuotio ja kynttilät ja otsalamppu oli myös aika pakollinen varuste. Toisaalta pimeässä metsässä liikkumiseenkin tottui yllättävän helposti kun vaan vähän harjoitteli. Kaivokselta tuli myös niin paljon valosaastetta, että varsinkin pilvisellä säällä taivas oli yhtä valaistu kuin kaupungissa.

Valtauksen väki oli hyvin miesvaltaista ja muistan, jonkun kertoneen tämän olleen yleistä muillakin protestileireillä. Se loi helposti tietynlaista ilmapiiriä ja toimintakulttuuria. Vaikka kuinka oltiin seksismiä vastaan, huomasin silti joutuvani välillä olemaan vähän skarppina, etten tunnollisena ihmisenä päädy tekemään vaan keittiönsiivousta, vaan ilmoitan yksinkertaisesti, että nyt olen tiskausvuoroni hoitanut ja joku muu saa hoitaa seuraavan ja lähdin sen sijaan auttamaan puumajan rakentamisessa tai hakkaamaan halkoja.
Muitakin ärsyttäviä tai hassuja tilanteita oli. Kun eräänä kirpeänkylmänä syyspäivänä lähdin miesporukan mukaan kaivamaan valtaukselle johtavaa hiekkatietä auki, jotta poliisien olisi hankalampi ajaa paikalle raivausajoneuvojen kanssa, totesi yksi vanhempi mies, että ”aijaa olet tulossa katsomaan vai”. Vastasin siihen sitten neutraalisti olevani tulossa ihan vaan kaivamaan.  Toisen kerran autoin yhtä miespuolista ystävääni rakentamaan hänen mökkiään. Hän naulasi ja minä päällystin seiniä savella ja kuuntelimme samalla feminististä punkkia. Kesken rakentamisen hän sitten huudahti äkkiä, että ”Hei, voi ei, meillähän on tässä tosi sukupuolittunut tilanne! Tai siis kun mulla on tää työkalu! Jos sä haluut vasaran, niin sä voit tehdä tätä kanssa ja mä hoidan saven!”

 Aktivismi

Valtauksella eläminen on laitonta ja siksi epävarmaa. Koska lintujen pesimäkausi jatkui syksyyn, oli metsänkaatoa luvallista jatkaa vasta lokakuussa, mikä tarkoitti sitä, että leirikin oli suht’ turvassa häädöltä ainakin siihen asti. Kaivosyhtiö ei muutenkaan oikein tiennyt, miten meihin suhtautua sillä medianäkyvyys oli usein positiivista ja paikallisten tuki suuri.
Mitä pidemmälle syksy eteni, sitä lähempänä oli kuitenkin myös mahdollinen häätöpäivä. Ensimmäinen poliisien vierailu leirissä tapahtui niin yllättäen, että harva oli osannut varautua. Itse heräsin siihen, että eräs ystäväni kolkutteli telttani ovella, että ”hei herää, leirissä on ainakin 60 mellakkapoliisia”. Onneksi poliisit olivat vain lähinnä ottamassa valokuvia ja tämä isku toimikin oikeastaan vaan hyvänä harjoituksena, sillä sen jälkeen tehtiin paremmat suunnitelmat. Aloimme myös iltaisin nukkumaan mennessämme toivotella toisillemme, että ”hyvää yötä, nähdään sitten huomenna poliisiasemalla”.

Toiminta ei myöskään rajoittunut pelkkään protestileireilyyn, vaan varsinkin öisin järkkäsimme myös yhtä sun toista muuta kiusaa. Erityisen tehokasta oli aiheuttaa häiriköintiä ruskohiiltä kaivokselta voimaloihin johtavalla rautatiellä, sillä jo yksikin pidempi liikenteen pysähtyminen aiheutti isoja rahallisia tappioita kaivosyhtiölle.
Ennen valtauksella oloa oli minulla ollut melko vähän kokemusta suorasta toiminasta, mutta siellä kynnys lähteä tuttujen ihmisten mukaa oli pieni ja huomasinkin yllättäen lähteväni mukaan näille öisille retkille naama silmiin asti peitossa, etteivät vaaleat kasvot vaan heijastaisi valoa muutoin pimeässä metsässä ja opettelin piiloutumaan vartijoiden lampuilta puidenvarjoihin. Otinkin itseni kerran ihan puhutteluun asian tiimoilta ja kysyin rehellisesti itseltäni, että onko minusta todella ihan jees tehdä sabotaaseja. Halusin varmistaa, etten vaan ollut mukana vaan sen takia, kun kaveritkin meni, ja kun se nyt on niin jänskää ja hauskaa. Pohdin hetken kaivoksen aiheuttamia valtavia ympäristöongelmia ja paikallisilta ihmisiltä kuulleitani tarinoita kotien menetyksestä ja tulin siihen tulokseen, että kyllä, minusta on ihan oikeasti jees lähteä mukaan.

Siinä vaiheessa kun sitten piileskelin eräänä yönä erään pieleen mennee suunnitelman jälkeen ensin muista jälkeen jääneen 4 hengen pienryhmäni kanssa melkein hengittämättä pusikossa vartijoita, joiden taskulampun valokeila ei mennyt jalastani kovin paljoa ohi, ja sitten myöhemmin, kaikkien juostua paniikissa eri suuntiin, ja minun maatessani liikkumatta maassa kun nyt huomattavasti useampien vartijoiden lamppujen valot pyyhkivät maata ympärilläni, tulin siihen tulokseen, että ei tämä nyt aina ihan vaan pelkästään hauskaa ole.
No, onni onnettomuudessa, minut kiinni ottaneet vartijat tunnistivat minut siksi samaksi henkilöksi, joka aina päivisin teki itsekseen pitkiä kävelyretkiä metsässä ja niityillä ja joka aina vartija-auton tulessa vastaan tervehti heitä iloisesti heiluttaen ja hymyillen. He eivät oikein tuntuneet tietävän, miten minuun olisi pitänyt suhtautua. Kovistelun sijaan he sitten hämmentyneinä alkoivatkin kysellä, että enhän vaan ollut loukkaantunut ja päättivät myös olla valokuvaamatta minua kun en sitä halunnut. Lopulta juttelin heidän kanssaan kaikenlaista jo sen verran rennoissa tunnelmissa, että kävi jo mielessä, että ehkä tästä voisi ihan puhua itsensä ulos, mutta poliisit oli siinä vaiheessa jo hälytetty.
Päädyin sitten asemalla ja poliisin koko ensimmäisen yön jatkuneisiin kuulusteluihin ja valvottamiseen, niin, etten enää jossain vaiheessa meinannut pysyä pystyssä väsymyksestä, aina tuotiin uusi paperi, jonka yrittivät saada minut allekirjoittamaan (”tajuatko nyt mihin ongelmiin joudut, jos et allekirjoita”, sanottiin) tai vietiin uuden henkilön kuulusteltavaksi. Seurasin ajan kulumista poliisien rannekelloista ja ajattelin, että tämän koko jutun pointti nimenomaan on, että he haluavat minun olevan jossain vaiheessa niin poikki, että kertoisin jotain. Eivät kai sitten onnistuneet saamaan minusta mitään irti sillä ainoa, mitä saattoivat lopulta tehdä oli pitää minua kiinniotettuna yli lainmukaisen 24 tuntia eli lopulta melkein puolitoista vuorokautta varoittavana esimerkkinä minulle ja muille, siitä miten voi käydä, jos riehakoi liikaa.
Pääsin putkassa pyynnöstä pitkästä aikaa kuumaan suihkuun ja sain syödäkseni valtavan tarjottimen erilaisia hedelmiä (mieliruokaani!), kun eivät tienneet miten muuten vegaania ruokkia ja nukuin pitkiä päiväunia kuulusteluiden jälkeen ison filtin alla, jossa kuki ”poliisi”, ja ajattelin sitten, että eihän tämä nyt niin kamalaa ollutkaan. Varsinkaan kun vihdoin ulos päästessäni oli vastassa iso porukka kavereita ja tuttuja, jotka olivat pystyttäneet värikkään leirin poliisiaseman eteen minua vapauteen vaativin banderollein.

Vaikka olinkin kerran selvinnyt vartijoiden kohtaamisesta säikähdyksellä, alkoi tilanne syksyn mittaan valtaajien ja vartijoiden välillä kärjistyä. Sinänsä ymmärrettävää, että vartijoita alkoi jossain vaiheessa todella pänniä jahdata hippejä yötä myöten pitkin metsiä ja he alkoivat käyttää kovempia otteita. Monista oli myös hauskaa provosoida vartijoita, mihin suhtauduin aika varauksella ja esitinkin kritiikkiä, sillä olihan selvää, että mitä ärsytetympiä vartijat ovat sitä valmiimpia he ovat käyttämään suoraa väkivaltaa.
Sen jälkeen kun vartijat kävivät keskellä kirkasta päivää minun ja kahden muun ihmisen kimppuun kun olimme hakemassa hiekkaa kottikärryillä, aloin suhtautua vaaraan jo aika vakavasti. Öisin metsän ulkopuolella teillä yksin liikkuminen kannatti jättää suosiolla väliin ja huomasin päiväsaikaankin vältteleväni alueita, joissa vartijoihin saattoi törmätä. Kaivoimme leirin läheisyyteen johtavia teitä auki ja rakensimme barrikadeja, niin, että alkoi ahdistavasti tuntua siltä, että eli linnoituksessa.

Häätöön valmistauduttiin myös rakentamalla raskaita lock-on’eja. Ne olivat tavallisesti mitä erilaisemmasta materiaalista (autonrenkaista, lasista, metallista, muovista…) esimerkiksi sementillä yhteen valettuja lukittautumisvälineitä, joihin käsi tai jalka työnnettiin sisään ja lukittiin . Poliisilta voi mennä purkamiseen tuntikausia, yli kymmenenkin tuntia, mikä on lukittautuneena olevalle ihmiselle äärimmäisen rankkaa ja myös vaarallista, sillä poliisi joutuu käyttämään erilaisia koneita ja on jaksettava olla liikkumattomana samassa asennossa. On toki myös hyvin epävarmaa tuleeko saaneeksi esimerkiksi mitään syötävää, juotavaa tai edes peittoa kylmää yötä varten. Tiesin itsestäni, ettei minusta ikinä olisi moiseen, periaatteessa on aina otettava se riski, että menettää lukittuna olevan raajansa. Yksi ystäväni oli sen sijaan pyytänyt minua kontaktihenkilökseen, johon lukittuna olevalla henkilöllä periaatteessa on oikeus (kyseenalaista toki on toteutuuko tämä), jos olisin leirissä vielä häätötilanteessa. Tässä tilanteessa olisi lukittuna oleva henkilö kommunikoinut poliisille minun välitykselläni eikä suoraan ja olisin myös tietenkin ollut paikalla henkisenä tukena.

Lähtö

Syksy eteni pidemmälle, päivät muuttuivat kirpeämmiksi ja metsä vaihtoi väriä vihreästä keltaiseksi. Olin lykännyt palaamista ja opiskelujen aloittamista ensin kuukaudella ja sitten toisella. Tiesin, että kohta pitäisi todella tehdä päätös, lähdenkö paluumatkalle vai jäänkö vaan yksinkertaisesti leiriin, mikä olisi tarkoittanut aikamoista hyppyä tuntemattomaan ja epävarmuuteen, mutta tietysti myös seikkailua ja jännitystä. Lopulta turvallisuudenhakuinen minäni päätti, että ehkä on lopulta ihan hyvä palata ainakin joksikin aikaa Suomeen vähän käsittelemään kokemuksia ja näkemään jo ikävöimään ehtimiäni ihmisiä.
Lähteminen leiristä oli emotionaalisesti raskasta. Koska häätö oli jo niin lähellä, oli selvää, että vaikka palaisinkin, voisi leiri ja jopa itse metsä olla yksinkertaisesti jo poissa silloin. Samoin oli vaikea sanoa hyvästejä, oli jotenkin luovuttaja olo. Leirissä asuminen oli sosiaalisesti ollut hyvin tiivistä ja intensiivistä, sillä sitä viettää parhaimmillaan 24/7 yhdessä, nukkuu vierivieressä kylminä öinä, ihmissuhteista tulee silloin helposti vahvoja. On myös elänyt tiiviisti leirin omassa mikromaailmassa ja lähtö oli todellakin kuin riuhtaisu pois yhdestä todellisuudesta.
Liftasin Berliiniin ystäviä tapaamaan ja sieltä myöhemmin Lyybekkiin, josta jatkoin laivalla Suomeen. Illalla Lyybekissä ennen lähtöä kuuntelin katosoittajan soittoa, kirjoitin päiväkirjaa ja itkin. Katusoittaja kysyi syytä itkuuni ja selitin olevani tulossa metsässä sijaitsevasta leiristä, jossa ihmiset asuivat puumajoissa, ja jossa olin kiipeillyt ylös korkealle katsomaan yli puiden latvojen, mutta olin kohta lähdössä laivalla takaisin kohti Suomea, toiseen maailmaan.

Häätö tapahtui vasta kun olin ehtinyt olla jo joitain viikkoja Suomessa. Valtauksen nettisivut ja puhelimet olivat tietenkin niin kuormittuneita, että sain kunnolla ihmisia kiinni vasta illlalla, mutta silloin he olivat hyvissä voimissa ja tunnelmissa. Vastarinta ei lopu tähän, vakuuteltiin.

 

Hambacherin metsävaltauksen infosivut netissä:

http://hambacherforst.blogsport.de/

Ks myös Riia Collianderin juttu samaisesta metsävaltauksesta  “Kun Mordor marssi Sherwoodiin” Liberosta 1/2013.

Kolme tarinaa tietotekniikasta

Tutkailimme tietotekniikan käytön sukupuolittuneisuutta ja miten oman elämän taloudelliset tilanteet vaikuttavat omaan tietotekniikan käyttöön. Löysimme kolme tarinaa, tässä, olkaa hyvä:

I

Monta vuotta käytin vain yliopiston tietokoneita – minulla ei ollut omaa läppäriä. Yliopiston koneet ovat nopeita ja hyviä ja ohjelmia on runsaasti ja oma ”lokero” yliopiston verkossa tuntui loputtomalta tallennuspaikalta (myöhemmin kävi ilmi ettei se ollut sitä). Pääosin koneilla ollaan anonyymisti, vierustovereihin ei ole sopivaa kiinnittää huomiota – onneksi jokunen kaveri viihtyy tietokoneita täynnä olevassa oppimiskeskus Aleksandriassa ja pitkän työskentelyillan päätteeksi voi saada olutseuraa. Päivällä Aleksandriassa on ruuhkaista, yöllä omituista ja hurisevaa.

Opiskelujuttujen lisäksi tein yliopiston koneilla kaikkea: palkkatöitä, aktivismia, kirjoitin henkilökohtaisia tekstejä, maksoin laskujani netissä.

Aina kun opintojen parissa minua ja muita opiskelijoita puhutellaan, että voitte sitten omalla koneella kotona tehdä netissä Moodle-alustalla kurssin tehtäviä, ilmoittautua tentteihin ja manageroida omaa HOPSia, käännän mielessäni “Aleksandriassa” ja rupean heti pyörittelemään mielessäni aikatauluja milloin olisin siellä. Samoin kun tekstien kirjoittamiseen liittyvät palkkatyöt: kun työnantajani puhuu miten voin tehdä töitä omalla koneellani ja lähettää valmiin jutun hänelle, mietin yhteisöresurssien käyttöä omaan palkkatyöhöni.

Oma tietokone on vahvana oletuksena opiskelussa ja akateemisesti orientoituneissa palkkatyössä. Siinä on iso ero verrattuna duunarihommiin, joissa työkenkien kustantaminen on varteenotettava ja järkevä puheenaihe, toisin kuin prekaareissa tietokoneilla tehtävissä hommissa, jossa kenenkään työnantajan kanssa en ole päässyt neuvottelemaan siitä että työnantaja kustantaisi tietokoneen.

Ja mitä ovat tietokoneet: halpatyövoimalla kokoonkasattua halpaa metallia kehitysmaista. Minua hämmentää, että akateeminen tiedontuotanto ja kansalaisaktivismini perustuvat materiaalisesti johonkin sellaiseen.

Jos tietokoneita pitää kuitenkin käyttää, niiden yhteiskäyttö tuntuisi järkevältä vaihtoehdolta. Mutta sitten eteväksi tuleminen tietotekniikassa tuntuu vaativan omaa henkilökohtaista konetta ja vapaa-aikaa sillä leikkimiseen.

Kävin yliopiston atk-kursseilla mutta ongelmaksi muodostui ettei omat taidot päässeet kuitenkaan harjaantumaan. En viitsinyt jäädä viettämään vapaa-aikaa opiskelupaikalle, joten kaikki persoonallisempi tietokoneen käyttö jäi vähiin. Yliopiston tietokoneille ei voi myöskään ladata netistä mitään (ohjelmia).

En ole nopea käsilläkirjoittaja ja minua rupesi tympäisemään tekstien kirjoittaminen pieniin muistikirjoihin. Töissäni iltavahtimestarina valvontakopissani oli tietokone mutta en saanut käyttää sitä (minulle ei annettu edes tunnuksia sisäänkirjautumiseen). Niinpä ostin kirpputorilta 5 eurolla ”kannettavan” vanhanaikaisen kirjoituskoneen – se painoi monta kiloa, mutta kuljetin sitä sinnikkäästi vahvassa kangaskassissa mukanani töihin. Näpyttelin sillä vahtimestarin kopissa ja nautin kovista äänistä ja kilahduksista kirjoitusprosessissa – sekä värillisistä papereista joille paukuttelin painokirjaimia.

Joskus pöllähdän luennolle paperiroskiksen kautta, nappaan roskiksesta toiselta puolelta tyhjää paperia ja pyydän vierustoverilta lainaksi kynää – joten hänellä ei välttämättä ole, koska hän tekee muistiinpanonsa MacBookillaan.

Olen aina saanut apua tietotekniikassa miespuolisilta ystäviltäni, jotka ovat hämmästyttävän pitkäjänteisesti jaksaneet auttaa minua ratkomaan ongelmia. Kuulukohan se tietokoneharrastajien kulttuuriin? Miksi avuntarjoajat ovat aina miehiä, eikö minulla todellakaan ole ketään naispuolista ongelmanratkaisijaystävää? Toisinaan nämä tietokoneharrastajat ihmettelevät ettei minulla ole omaa konetta, onhan elektroniikka halpaa. En oikein tiedä. Minusta tuntuu että minulla on koko ajan enemmän rahareikiä kuin tuloja, joten isoja hankintoja on vaikea toimeentua tekemään.

Ystävääni kävi kaiketi sääliksi tilanteeni ja hän antoi minulle vanhan läppärinsä (lahja tuntui minusta liialliselta ja sovimme että se on vain lainassa minulla). Oma läppäri mullisti kirjoittamiseni: nyt pääsen muokkaamaan tekstejäni pitkäjänteisemmin. Voin kirjoittaa töissä, kotona, junamatkalla, en ole enää sidoksissa paikkaan, yliopiston tietokoneisiin. Minulle vapautuu paljon enemmän aikaa tekstien kirjoittamiseen. Saan myös hoidettua sähköpostini paremmin ja kätevämmin kuin ennen.

Ennen pitkää vanha läppäri hajoaa ja olen jälleen miespuolisten ystävieni ja tuttavieni atk-tuen varassa yliopiston läppäriklinikan lopetettua toimintansa. Tuomioksi tulee että läppäri on mennyttä. On aika hankkia uusi! Voi miten vaikealta se tuntuukaan, mitä minä nyt tiedän mitään läppäreistä. Käännyn jälleen henk.kohtaisten atk-tukeni puoleen ja miehet neuvovat, että kannattaa hankkia sellainen, joka tuntuu hyvältä koska se vaikuttaa eniten käytettävyyteen. Näinkö helppoa se on?

Saan vinkin Kyläsaaren Kierrätyskeskuksen takana sijaitsevista Uusix-verstaista, joiden parista löytyy myös PC-shop. He myyvät kaupungin vanhoja kunnostettuja tietokoneita. Paikan päälle on vaikea löytää. Lopulta seison PC-shop-kontin edessä, ovi on lukittuna enkä pääse sisään. Odottelen tovin ja työntekijät saapuvatkin kahvitauolta. Ystävällinen vanhempi mies esittelee minulle läppäreitä ja kertoo ominaisuuksista. Palvelu on hyvää. Mukaani lähtee pienikokoinen läppäri Ubuntu-käyttöjärjestämällä sadalla eurolla. Kysyn miksi paikasta ei ole enempää informaatiota missään, ja mies vastaa että he eivät saa kilpailusäädösten vuoksi markkinoida ollenkaan omaa toimintaansa (koska se on kaupungin ylläpitämää).

Olen ylpeä että olen ihan itse ostanut itselleni oivallisen tietokoneen. Olen iloinen ja huojentunut. Seuraavaksi haluan älypuhelimen ja ipadin.

II

Mulla on tietotekniikkaan samantyylinen suhde kun kaikkeen muuhunkin tavaraan: Sitä on liikaa. En ole ikinä erityisesti toivonut omistavani mitään laitetta, mutta vanhempani ovat ostaneet niitä minulle. Olen laittautunut eroon lähes käyttämättömästä digikamerasta ja torjunut yhä uudestaan vanhempieni tarjoukset ostaa minulle monimutkaisia netillä ja muilla ominaisuuksilla varustettuja kännyköitä. Läppärin sain ylioppilaslahjaksi, mikä tapahtui ennen kuin olin tajunnut ajatellakaan että sellainen voisi olla tarpeellinen. Kun läppärini alkoi vuosi sitten reistailla, vein sen vanhempieni luo korjattavaksi ja he ostivat siihen uuden kovalevyn (kuulemma jonkun uudenaikaisen, tehokkaamman) ja nyt se toimii taas hyvin.

Tämän materian runsauden takia minulle on syntynyt tietotekniikkaan kammottava eliittiangsti. En ole koskaan ollut kiinnostunut siitä, koska se on ollut itsestäänselvyys ja sitä on ollut jopa liikaa. Tämä pätee niin laitteisiin ja ohjelmistoihin kuin taitoihinkin. Lapsuudenystävän äidiltä opin sellaisen arkiviisauden kuin ”Älä koskaan nosta astiaa pitäen kannesta kiinni, ” ja omalta äidiltäni ”Muista painaa välillä välissä Ctrl + S!” (on muuten kummatkin älyttömän hyviä neuvoja). Vastenmielisyyteni tietotekniikkaan liittyy varmasti myös sukupuolirooleihin. Onhan se nyt jollain oudolla tavalla tyttömäistä olla avuton tietotekniikan kanssa.

Vien vieläkin läppärini isäni luo hoitoon jos se alkaa reistata pahasti. Isäni tuntuu olevan tyytyväinen, että voi siten osoittaa minulle huolenpitoaan. Kuitenkin ihailen ystävääni, joka on aina hankkinut omat tietotekniikkalaitteensa ja ladannut ohjelmistot itse netistä.

Ymmärrän, että mulla on varaa olla kiinnostumatta tietotekniikasta toisin kuin monilla, mutta kyllä se mua silti vaan ärsyttää. Sitä on ihan liikaa joka paikassa ja ihmiset puhuu siitä ihan liikaa. Mulla on ystäviä, joiden kanssa ei voi enää eksyä kesäyönä jännittäville kujille kun niillä on liian hienot puhelimet.  Toisaalta tuntuu, että tietotekniikkaa pitäisi osata käyttää tosi hyvin, jos haluaisi tehdä vaikka aktivismia tai akateemisia töitä. Rasittavaa!

(Tätä tekstiä on muokattu 10.3.)

 

 III

Mä en tyttönä koskaan jaksanut opetella atk-juttuja, koska 1) multa ei odotettu ja 2) veljet auttoi aina kun tarvitsin apua, ja 3) ei kiinnostanut (miksi ei? Liittynee kohtaan 1) ja 2).

Olen miettinyt, onko tietokone välttämättömyys. Jos tv-maksu on huomioitu toimeentulotuen määrässä, onko tietokone tai netti? Kirjastoissa ei ole televisioita, koska ajatellaan että kaikilla on oma, mutta tietokoneita on. Siellä on kyllä aika nihkeää, ehkä voi käydä vilkaisemassa sähköpostia, mutta ei siellä pysty keskittyneesti työskentelemään. Yliopistolla on paremmin, mutta koska koneille ei voi asentaa ohjelmia, ei sielläkään voi ostaa tai ladata musiikkia tai tehdä skype-puheluita tai ripata cd:itä. Eikä katsoa leffoja yhdessä kavereitten kanssa. Mutta että jokaisella pitäisi olla OMA riistotyöllä tuotettu kone, jotta voisi osallistua yhteiseen maailmaan? Miten siihen pitäisi suhtautua? Henkilökohtainen teknologia on aika uusi ilmiö eikä se edusta kestävää kehitystä. Maailmasta ei pitäisi tehdä sellaista, että jokainen tarvitsee ihka oman koneen. Miten sitä kehitystä voisi muuttaa? Miten ajatella sellaista maailmaa, jossa koneet olisivat toimivasti yhteisresursseina?

Kirjastolaitos antaa tietynlaisen mallin: ajatellaan että kirjojen ja lehtien on pakko olla kaikkien saatavissa yhtä lailla, koska ne on olleet kaiken tiedon alusta. Mutta kun tiedon alustaksi tulee yhä enemmän tietoverkot ja laitteet joilla niihin pääsee, miten huolehtia siitä että resurssit olisivat kaikille avoimet yhtä lailla? Toisaalta ei ole ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää että jokaisella on oma kone, toisaalta ne, joilla ei ole omaa konetta, eivät enevissä määrin pysty tasavertaisesti osallistumaan maailmaan; pitää yhteyttä ihmisiin, opiskella, tehdä töitä, tehdä politiikkaa.Tietotekniikka on jollain lailla sokea piste sukupolveni kulutuseettisessä eetoksessa. Se on niin kiinteästi osa elämää ja itseä, että sitä on vaikea kyseenalaistaa. Jos julkinen liikenne palvelee tarpeeksi hyvin, on henkilöautoilua helppo kritisoida. Entä Personal Computer? Mikä olisi sellainen julkisen liikenteen tapainen yhteisresurssi, joka voisi vähentää henkilökohtaisten tietokoneiden tarvetta?

Minulla oli ollut pitkään käytettyinä hankittuja koneita, joissa oli aina jotain ongelmia. Vanhat koneeni olivat myös miniläppäreitä, koska sellaiset oli halvempia ostaa käytettyinä. Miniläppäreissä ei ole levyasemaa. Halusin levyasemallisen tietokoneen koska halusin viihdettä: ripata äänikirjoja ja leffoja ja musiikkia kirjaston cd:iltä (se on laillista, jos jotakuta kiinnostaa). Myöskään yliopiston koneilla ei ole ohjelmia, joilla voisi ripata. Mietin aika paljon koneen uutena hankkimista, se oli kulutuseettinen kysymys. Uuden hyvän koneen hankkiminen olisi ollut minulle taloudellisesti hyvin iso asia. Kuulin anekdootin, että “niin että joskus silloin vuosina x kaikki kävi hakemassa koneen alennusmyynnistä x”. Mietin että jos tuo on jo tuollainen kiertävä juttu, niin ei se enää varmaan onnistu, eiköhän ne ole jotenkin sen keksineet ehkäistä.En ollut koskaan ennen ollut niissä kulutusjuhlissa. Se minkä määrän ihmiset ostivat viihde-elektroniikkaa… Ja että tonnin arvoiset tietokoneet olivat vain isoissa pinoissa lattialla mainoskyltin kera, ei missään tiskin takana mistä kone olisi pitänyt pyytää; toisin sanoen ihmisten odotettiin ostavan näitä koneita myös ihan vain heräteostoksina, eihän muuten olisi tarpeellista pitää niitä sillä tavalla esillä. Ja volyymit olivat niin isot, että edes kalleimpiin artikkeleihin ei oltu pantu hälytystarraa. Kuluttamisen normaalius ja oletusarvoisuus teki omista tarpeista ja toiveista varsin kohtuullisen tuntuisia ja teki päätöksen helpommaksi. Varastaminen on tietysti kuluttamista ihan yhtälailla kuin ostaminenkin; jälkikäteen mietin, että eron tekisi se, että lahjoittaisi vastaavan summan rahaa niille, joiden riisto on mahdollistanut sen että tuote on mun varastettavissa. Tai luonnonsuojelutyöhön. Näpistyksen ja rikosrekisteriin menevän varkauden raja menee suurin piirtein 850 eurossa, mitä voi puntaroida heräteostoksilla.

Talouselämämme

Talous on ihan pilattu sana. Sillä helposti tarkoitetaan vaan rahaa, teollista tuotantoa ja henkilökohtaisella tasolla ehkä tuloja ja menoja. Mutta mulla on vielä vähän toivoa, että voitais ottaa takasin se sana, ja tehdä siitä sellainen joka voi auttaa meitä tarkastelemaan elämäämme tietystä näkökulmasta. Sellaisesta, joka auttaisi meitä murtamaan vallitsevia taloussysteemeitä ja löytämään, keksimään ja luomaan vaihtoehtoisia tapoja.

Mahdollisia kysymyksiä:
Mistä toimeentulomme muodostuu?
Miten käytämme aikaa toimeentulomme turvaamiseen?
Mitä tuotamme?
Millaista työtä teemme?
Mistä meille maksetaan?
Mikä tekemämme työ uusintaa, mikä tuottaa?
Onko eroa tuottavan ja uusintavan työn välillä?
Mitä on työ?
Miten käytämme aikaa työhön?
Millaisia vaihtokauppoja käymme?
Mihin, missä, milloin ja miksi käytämme rahaa?
Millaisia ovat taloudelliset ihmissuhteemme, esimerkiksi vaihto- työ- ja hoivasuhteemme?
Mitä se tekee ihmissuhteelle, että se on myös taloudellinen suhde? Millaisia taloudellisen toimijan rooleja meillä on?
Millaisia taloudellisia rooleja voimme kuvitella itsellemme?
Minkälaisia huolia liittyy toimeentuloomme ja taloudellisiin vastuisiimme (myös hoivavastuisiin?)
Mitä pelkäämme?
Miten taloutemme kytkeytyy markkinoihin ja julkiseen sektoriin?